Syyskuu on CMT/HMSN-kuukausi!

Maailmalla syyskuu on nimetty CMT-kuukaudeksi, tarkoituksena levittää tietoisuutta tästä sairaudesta. Minusta tuntuu että meilläkin kaivattaisiin jotain vastaavaa...

Tässä Facebookin CMT-ryhmästä kopsattu banneri, joka on minusta aika osuva:

Hyvää syyskuuta kaikille!

Uusia tuulia

Näinhän siinä taas kävi, että pari kuukautta ehti hujahtaa ennen tätä postausta, vaikka niin suurella innolla palasin blogin pariin... Mutta normiarjessa ei vaan ehdi ja jaksa juuri mitään ylimääräistä pakollisten kuvioiden ohella. Huoh.

Minusta tuntuu, että pari viime vuotta on olleet erityisen stressaavia ja että hömssi on ottanut samaan aikaan harppauksia eteenpäin. Leikkaukset ja apuvälineet on auttaneet pitkälle, mutta nyt on särkyä ja heikotusta sun muuta. Ja se väsymys. On ihan käsittämätöntä, että milloin tahansa voisi käydä nukkumaan, vetää parin tunnin päikkärit ja herätä ei-juuri-yhtään-virkistyneeenä.

Vuosi sitten kesäloman jälkeen iski ahdistus. Miten ihmeessä selviän normiarjesta työmatkoineen päivineen. Tunne oli niin voimakas, että se pakotti uskaltamaan: otin asian esille töissä ensin pomon ja sitten omien tiimiläisten kanssa, kävin työterveyspsykologilla ja sitten lääkärillä. Et usko miten vaikea on saada sanottua ääneen, etten enää jaksa... Onneksi kaikki suhtautuivat asiaan positiivisesti ja sain vähän kevennettyä työnkuvaani.

Samalla kypsyi päätös hakea osatyökyvyttömyyseläkettä. Mikä sanahirvitys :-) Kuntoutuskurssilla sosiaalityöntekijä ehdotti sitä jo neljä vuotta sitten, mutta silloin se tuntui ihan utopialta. Minäkö? Eihän nyt sentään! Mutta niin vain hömssi sai minut pehmitettyä ja talven aikana ramppasin HYKSin neurologilla, fysioterapeutilla ja toimintaterapeutilla lausuntojen perässä.

Vetkuttelin hakemuksen tekoa vielä oman aikani, mutta juhannuksen jälkeen paperipumaska lähti Kevan käsittelyyn. Ehdin kertaalleen soitella peräänkin, mutta jo elokuun alussa tuli vastaus. Kirjekuori oli lupaavan paksu - ja päätös myönteinen! Helpotus oli suuri, joten töiden aloitus kesäloman jälkeen sujui tänä vuonna huomattavasti kevyemmin kuin vuosi sitten. Työtehtävien muokkaaminen on parhaillaan työn alla, ja tavoitteena on, että aloittaisin osa-aikaisen työskentelyn vuoden vaihteessa.

Kaikesta huolimatta tunnen samalla luopumisen tuskaa. Työ ja työyhteisö on minulle iso juttu, ja olen sitoutunut työtehtäviini - kunnianhimoakin kai. Nyt pitää osata luopua tietystä asioista ja keskittyä enemmän omaan elämään ja itsestä huolehtimiseen. Ihan hullua, mutta tunnen melkein huonoa omaatuntoa! Lisäksi pitää tsempata itsensä kohtaamaan ihmisten ihmettelyjä ja kysymyksiä osatyökyvyttömyydestäni, hömssi kun ei tunnetusti lue otsikossa tikkukirjaimin.

Uusia tuulia ja mahdollisuuksia on siis luvassa, vaikka se sopeutumistakin vaatii. Mutta onhan tässä koko syksy aikaa...