Jomotusta

Ilo uudesta kipsistä vaihtui aika äkkiä jomotukseen, ja burana-annosta piti taas suurentaa. Kipsi tuntuu kyllä edelleen hyvältä, mutta jalkaterä on kaikesta päätellen kipsattu hieman toiseen asentoon. Ja kun jomottaa, uni ei tule, ja sitten kellään ei ole kivaa. Minulta nämä pari päivää on menneet ns. pelastusarmeijalle, ja mies pakeni paikalta kesämökkityömaalle :-)

Kilo lähti!

Tänään minulle vaihdettiin P-sairaalassa uusi kipsi. Reilun kilon painoinen kipsinmötikkä lähti ja sen tilalle tuli uskomattoman kevyt ja sutjakka lasikuitukipsi. Värivaihtoehtoina oli punaista ja oranssiakin, mutta olin tylsä ja valkkasin mustan.

Samalla leikkaushaavoista poistettiin tikit, ja haavat näyttivät parantuneen hyvin. En kyllä katsonut niitä kovin tarkkaan, vähemmästäkin alkoi heikottaa. Kirurgikin kävi toteamassa, että jalka näyttää hyvältä. Niinpä en jäänyt röntgenin jälkeen enää jonottamaan hänen vastaanotolleen - "jos jalka näyttää päältäpäin noin hyvältä, ei röntgenkuvissa voi ilmetä mitään ihmeempää". Hän lupasi kuitenkin katsoa kuvat.

Seuraava etappi on kuuden viikon päässä, jolloin pääsen eroon tästä kipsistä ja otan käyttöön walker- (tai Darth Vader-) saappaan. Viikon kuluttua (siis 3 viikkoa leikkauksesta) voin alkaa varata hieman painoa kipsatulle jalalle. Kun kuusi viikkoa leikkauksesta on kulunut, saan varata koko painolla.

Sairaalareissu oli myös ensimmäinen kerta, kun poistuin neljän seinän sisältä leikkauksesta kotiuduttuani. Harmi kun ei ollut aurinkoinen päivä.

Toipumisen merkkejä

Tänään olin vähän aikaa meidän perheen vähemmän huonokuntoinen potilas. Kollikissa kävi eläinlääkärissä hammaskiven puhdistuksessa ja se oli nukutuksen jälkeen aika tokkurassa. Liikkuminen oli vaivalloista ja pissiäkin pääsi lirahtamaan lattialle. Mutta uudet terveellisemmät kissanraksut tekee varmaan ihmeitä.

Eilen suihkun jälkeen mietin jo hetken, pitäisikö hiuksia vähän kihartaa kuivaamisen jälkeen. Turhamaisuus nostaa siis päätään, ja siitä tietää, että kunto kohoaa :-) Tarpeeksi sairaana tai voipuneena ei jaksa miettiä kuin perusasian (vaikka sitten suihkussa käynnin) suorittamista ja kauneuspisteitä ei jaeta.

Pienet harmaat aivosolutkin ovat vielä tallella - havaitsin tänään, että kipsinvaihto onkin jo ylihuomenna, eikä vasta perjantaina! En ymmärrä mistä ihmeestä sain päähäni sen perjantain, kutsussa lukee ihan selkosuomella että torstai. Onneksi siis jaksoin tarttua sekä kirjeeseen että kalenteriin ja havaita erehdykseni.

Kipsiarkea edelleen

Huumori on välillä hukassa kun seinät meinaa kaatua päälle, mutta onneksi yksi ystävä piipahti äsken kylään ja toi meille laskiaispullat, nam! Pieniä iloja...

Mies on nyt vastuussa talouden pyörittämisestä. Naputtelen sille puutelistan aina tekstiviestillä, koska käsin kirjoittamistani lapuista ei saa kuulemma mitään selvää. Tekstiviestissä on myös se etu, ettei se niin helposti unohdu kotiin. Maitojen sun muiden peruseväiden lisäksi tilaan kaupasta vakiona pandan lakua, joka on ihan parasta! Välillä miestä pitää koittaa vähän jekuttaa. Viimeisimmän listan loppuun kirjoitin 'viinaa ja huumeita', mutta jostain kumman syystä kauppakasseista löytyi vain perusmaidot ja jukurtit :-) Ens kerralla kokeilen miten käy, jos listan loppuun uhkarohkeasti naputtelee 'kukkia'...

Suihkussa käyminen on myös elämän pieni ilo, vaikka se onkin aika työlästä tuon kipsin kanssa. Kun kipsin suojaksi kiskaisee mustan jätesäkin, joka teipataan maalarinteipillä tiukasti (eli toivon mukaan vesitiiviisti) reiteen kiinni, olen aika kaukana keskivertomiehen päiväunista. Pisteenä ii:n päällä on vatsamakkaroiden pikkumustelmat, joita tulee verenohennuslääkkeen pistämisestä. Bikinikunto saa odottaa parempia aikoja :-)

Kipsiarkea

Parasta tässä sairaslomassa on se, että voi nukkua niin pitkään kuin nukuttaa (ja nähdä sekopäisiä unia :-) Eikä kukaan estä torkkumasta päivälläkin, jos siltä tuntuu. Uni on ihan parasta lääkettä kaikkiin vaivoihin!

Mieli alkaa muutenkin olla taas valoisa, sillä pahin on varmasti takana: itse leikkaus ja ensimmäinen viikko sen jälkeen. Aamulla kiristimme miehen kanssa kipsiä nilkan kohdalta. Kun leikkauksesta johtuva turvotus helpottaa, voi päältä halkaistua kipsiä puristaa vähän kasaan ja kiristää kieputtamalla teippiä kipsin ympäri. Nyt kelpaa taas kepittää eikä jalkaterä pääsee liikkumaan liikaa kipsin sisällä. Samalla alan odottaa kipsin vaihtoa, joka on edessä jo viikon kuluttua.

Keppien kanssa liikkuessa en pysty tietenkään kantamaan mitään, joten selässä keikkuu koko ajan pieni reppu, jossa kuljetan ainakin kännykkää ja kulloinkin kesken olevaa kirjaa. Keittiössä ja kodinhoitohuoneessa apuna on pyörillä kulkeva tuoli, jonka kanssa pääsen rullailemaan ja siirtämään tavaroita paikasta toiseen. Muuten vaikkapa aamupalan kokoaminen voisi olla yllättävän vaikeata... Netissä surffailen sohvalla kannettava sylissä ja molemmat jalat ison jumppapallon päällä :-) Onkohan joku muu keksinyt vielä jonkun kikkakuutosen, jolla kipsielämää voisi tehdä helpommaksi? Olisi kiva kuulla!

Ruudun takaa

Ulkona on niin ihania talvipäiviä, ettei ole nähty pariin vuoteen! Nyt en vain pääse ulos hankkimaan punaisia poskia, mutta nauttikoon kaikki ketkä voivat!

Eilen olin todella huonolla tuulella ja turhautunut. Tiesin kyllä ennen leikkausta mitä odottaa, mutta kumminkin on vaikea hyväksyä sitä, että elämänpiiri kutistuu tyngäksi, ei voi lähteä mihinkään eikä tehdä mitään... Vaikka jaksanhan minä lueskella ja katsella telkkaria ja tietysti myös vähän surffata. Mutta on se silti vain kapoinen siivu normaalista arjesta.

Positiivinen havainto on se, että vuosi sitten leikattu vasen jalka on osoittautunut luotettavaksi ja vahvaksi tukijalaksi. Keppien kanssa on muutenkin yllättävän näppärä liikkua, viime kevään tehotreeni taisi mennä suoraan selkäytimeen. Ensimmäiset viikot leikatulla jalalla saa vain "hipaista" lattiaa, eli liikkuminen on täysin toisen jalan ja keppien varassa. Joudun päivittäin myös pistämään verenohennuslääkettä vatsanahkaan veritulppavaaran takia. Viime vuonna se tuntui lähes ylivoimaiselta, mutta sujuu sekin nyt kutakuinkin rutiinilla.

Päivä kerrallaan

Toinen sairaslomapäivä kotona on illassa - päiviä ja iltoja ehtii tulla kolmen kuukauden aikana vielä monta... Jos hyvin käy, niin tänä aikana ehti tulla myös kevät ja melkein kesäkin!

Olin eilen yksin kotona kun miehen piti lähteä reissuun, mutta sain ystävänpäivän kunniaksi pari kaveria seurakseni päivän aikana. Aika kului rattoisasti, mutta taisin olla liian vähän aikaa kipsijalka ylöspäin, sillä kipsi alkoi kinnata turvotuksesta ennen nukkumaan menoa. Ehdin kuitenkin jo ajatella, että hyvinhän tämä toipuminen menee, melkein viime kevään rutiinilla. Kissakin on ihana, kun se tulee hurisemaan ja nukkumaan mahan päälle kun makoilen sohvalla. Mutta tänään uuvuin suihkussa käyntiin ja sitten leikattua jalkaa alkoi jomottaa ilkeästi. Eli rutiinista on turha vielä puhua, pikemminkin burananhuuruista, joten päivä kerrallaan :-)

Pallo jalassa

Nonni, leikkaus tehtiin keskiviikkona ja se onnistui ilmeisesti hyvin. Operaatio kesti kolmisen tuntia ja sinä aikana oikeaan jalkaterään tehtiin samat temput kuin vasuriin vuosi sitten: kaikkien varpaiden jänteet katkaistiin ja ne kiinnitettiin ylemmäs jalkaterän luihin. Lisäksi ukkovarpaan jalkapöytäluusta leikattiin kiila, joka alentaa pitkittäisholvia. Leikkauksen jäljiltä jalassa on nyt polven alapuolelle ulottuva järkyttävän kokoinen kipsinmötikkä. Hyvä kun collegehousut sai kiskottua jalkaan.

Minut pidettiin sairaalassa 2 yötä, koska verenpaine ja pulssi putosi sen verran alas, että ehdin pyörtyä 3 kertaa kahden päivän aikana! Minulla on perustaipumus pyörtyä varsin helposti, mutta leikkauksen ja lääkityksen takia näköjään vieläkin helpommin. Tänään olo on ollut jo selkeästi parempi, kivutkin pysyvät aika hyvin kurissa buranalla. Iltapäivällä mies kävi hakemassa kotiin.

Olo on siis aika hyvä, mutta tässä pyöritään nyt pienissä ympyröissä ihan kotosalla. Keppien kanssa kävely sujuu jo hyvin, mutta portaissa pitää keskittyä ihan kunnolla. Seuraava haaste on suoriutua suihkuun kipsiä kastelematta!

H-hetki koittaa

Huomenna varmistan sairaalasta, mihin aikaan minun pitää saapua leikkaukseen keskiviikkoaamuna. Pakkailin jo reppua valmiiksi - vähän luettavaa ja vähän kuunneltavaa. Täytyy ostaa evääksi vielä vähän mussutettavaa :-) Ja tietysti pitää muistaa myös Tiku ja Taku, jotta pääsen köpöttämään sairaalasta kotiin.

Nyt alkaa jänskättää, voi kun operaatio olisi jo onnellisesti ohi! Pitäkää peukkuja!

Motivaatiota

Tapasin viikonloppuna isäni, jolla on myös hmsn. Sen lisäksi hänellä on myös alzheimer, joka yhdessä aivoinfarktin kanssa vei hänet palvelukotiin, kun kotona asuminen ei enää onnistunut.

Huonokuntoisen vanhemman tapaaminen on aina raskasta, mutta meitä yhdistää myös hmsn. Hänen kätensä ovat kuin linnun jalat, kaventuneet ja sormet kippurassa. Jalkaterät ovat niin huonot, ettei hän pysty kävelemään ollenkaan ilman tukevia erityisjalkineita ja niiden kanssakin huonosti. Muutama vuosi sitten yksi varvas tulehtui pahasti eikä parantunut, vaan se piti lopulta amputoida. Jaloissa on ollut monta muutakin vaivaa, ja antibioottikuureja on syöty tusinoittain tulehdusten taltuttamiseksi ja haavojen hoitamiseksi.

Isä on tehnyt ikänsä raskaita fyysisiä töitä, jotka ovat varmasti vaikuttaneet hänen käsiinsä ja jalkoihinsa. Mutta hän on myös perussuuomalainen äijä, joka ei ole juuri nähnyt vaivaa itsensä hoitamiseksi ja joka ei ole mennyt lääkäriin ennen kuin viimeisessä hädässä esimerkiksi tuon tulehtuneen varpaansa kanssa.

Minä näen isässä hmsn:n kannalta pelottavan esimerkin siitä, mitä voi pahimmillaan tapahtua (tosin vielä huonomminkin olisi voinut käydä, jos varpaan sijasta koko jalka olisi jouduttu amputoimaan). Mutkan kautta saan tästä motivaatiota pitää itsestäni ja kunnostani huolta parhaani mukaan. Myös kirurgi korosti ensimmäisen leikkauksen jälkeen, että puolet lopputuloksesta riippuu minusta - miten hoidan ja kuntoutan leikattua jalkaa.

Tunteet pinnassa

Tänään alkoi tuntua, etten jaksa tsempata. Olen koittanut ennakoida sairaslomaa (ja liikkumattomuutta), järjestää asioita ja hankkia tarvikkeita. Töissäkin olen urakoinut ja tehnyt suunnitelmia työkavereille jo koko kevättä varten. On siis pitänyt jaksaa ja olla reipas, mutta nyt on takki aika tyhjä.

Sairaalassa leikkauksen esikäynnillä sain hoidettua kaikki tapaamiset, ja sinne toivotettiin tervetulleeksi ensi viikolla. Kaikki muu sujui hyvin, mutta itse kirurgi M oli minun makuuni taas liian hätäinen ja suoraviivainen vastaanotolla. Tässä on kuitenkin kyse minulle isosta asiasta, ja kaipaisin vähän perusteellisempaa keskustelua kuin 5 minuutin audienssi, jonka aikana lähinnä todettiin, että tehdään vastaava operaatio kuin toisellekin jalalle.

Iltapäivällä jätin yllätykselliset jäähyväiset kollegalle ja työparille, joka palasi eilen muutaman viikon sairaslomalta. Olen tuntenut hänet vuodesta 1995 ja tehnyt yhdessä töitä ja lukuisia työmatkoja vuodesta 2000. Mutta sairasloman aikana hän oli päättänyt jäädä eläkkeelle, ja hänelle olikin kertynyt lomia oli niin paljon, ettei meillä ole enää yhtään yhteistä työpäivää!

Lauantaina olen menossa käymään kotikonnuilla: käyn tervehtimässä isää palvelukodissa ja äitiä viimeisen kerran maalla kotitalossani. Hän on nimittäin muuttamassa keskustaan kuun vaihteessa, ja nyt on tarkoitus katsoa onko siellä vielä jotain minulle kuuluvaa + mitä äiti haluaa minulle antaa perheen tavaroista.

Treffit kirurgin kanssa

Huomisaamuna menen P-sairaalaan leikkauksen esikäynnille. Ensimmäiseksi käyn verikokeissa, sitten röntgenissä. Tapaan myös osastolla hoitajan, fysioterapeutin, anestesialääkärin ja tietysti leikkaavan kirurgin. Muistan viime vuodesta, että käynti kesti tuntikausia ja pääosa päivästä kului odotteluun... Toivottavasti käynti sujuu nyt sutjakammin, sillä töihin on ehdittävä puoli kolmelta alkavaan kokoukseen!

Viikonloppuna kävi sattumalta ilmi, että kirurgi M on tutun lääkärin kurssikaveri. En kysellyt paljastuksia opiskeluajoilta, mutta jotenkin M alkoi tuntua vähän luotettavammalta... Olen muutenkin aika rauhallisella mielellä - päälimmäinen kysymys kirurgille on, tuleeko leikkaus olemaan hyvinkin samanlainen kuin vasurin operaatio viime vuonna.

Leikkaus jännittää, mutta aivan eri tavalla kuin vuosi sitten. Silloin pelkäsin ja jännäsin lähinnä itse leikkausta. Nyt mietin enemmän sitä mitä leikkauksen jälkeen tapahtuu, onko kipuja, miten jaksan pysytellä neljän seinän sisällä, miten hyvin kuntoutuminen sujuu. On rankkaa myös tiedostaa olevansa pitkän aikaa täysin riippuvainen muiden ihmisten avusta. Mutta onneksi mies on kärsivällinen ja luotettava :-)