Elämäni osatyökyvyttömyyseläkeläisenä alkaa vuoden vaihteessa. Siinä siis se elämänmuutos, johon on reilun vuoden verran tähdätty ja jota on tässä syksyn mittaan valmisteltu. Ja kyllä se tulee tarpeeseen! Olen tässä syksyllä ollut välillä rättiväsynyt ja lomapäivällä pidennetyt viikonloput on menneet palautumiseen - yöunia kellon ympäri ja kunnon päikkärit päälle. Eipä ihme, ettei blogin kirjoittaminenkaan ole oikein onnistunut...
Eilen sain esimakua siitä, mitä voi olla edessä (tai ainakin selän takana) kun kerron, että jään osatyökyvyttömyyseläkkeelle ja teen 3-päiväistä työviikkoa: "Siis mitä? Mikä sairaus? Mutta eihän susta näy mitään päälle päin? Vaikuttaako se aivoihin?"
Kyseesssä sukulainen, joka tietää ainakin jalkaleikkauksistani, mutta on tuskin muuten omistanut ajatustakaaan meikäläisen terveydelle...
Eihän siinä mitään, kerroin rauhallisesti mistä on kyse - ja mistä ei, eli mahdollisia vaikutuksia aivoihin ei sentään ole tiedossa. Tai jos on, niin ihan jostain muusta syystä :-) Ja että osatyökykyisyys liittyy lähinnä työn määrään, ei laatuun!
Moni ei tästä vielä tiedä työpaikallakaan. Ei ole ihan helppo kertoa - no muun muassa edellä kuvattujen keskustelujen pelosta. Mutta onneksi mulla on ihania ja kannustavia työkavereita. Toisaalta asiaa pitää itsekin vielä sulatella. Tyyliin tässä se ura sitten oli, samassa työpaikassa sinnitellään niin kauan kuin jaksetaan. Kunhan en toivottavasti muutu kiviriipaksi työnantajalle sitä ennen.
Ja toisaalta - olenko minä nyt sitten oikeasti niin huonokuntoinen, että olen tähän oikeutettu? Vai olenko itsekäs ja pääsen jotenkin ihmeellisesti liian helpolla? Tai: päästän itse itseni liian helpolla enkä vain yritä tarpeeksi?
Amerikkalaisen potilasyhdistyksen FB-palstalla tuntuu joillakin olevan mottona että "I have CMT but it doesn't define me". Eli vaikka minulla on CMT/HMSN, niin se ei määrää tekemisiäni. Mutta mutta... kyllä sairaus vaan vaikuttaa aika moneen asiaan, ainakin jos ajattelee fyysistä suorituskykyä. Sisua ja tahtoa löytyy senkin edestä, mutta ei minusta silti maratoonariksi, balettitanssijaksi taikka pianistiksi olisi. Minusta sairaus asettaa rajoja, ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin minulla ainakin se jaksamisen raja on nyt tullut vastaan. Tykkään työstäni, mutta en halua lentää täydelle työkyvyttömyyseläkkeelle kehäraakkina ennen 50-vuotispäivää.
Pitänee siis opetella olemaan terveesti itsekäs.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti