Motivaatiota

Tapasin viikonloppuna isäni, jolla on myös hmsn. Sen lisäksi hänellä on myös alzheimer, joka yhdessä aivoinfarktin kanssa vei hänet palvelukotiin, kun kotona asuminen ei enää onnistunut.

Huonokuntoisen vanhemman tapaaminen on aina raskasta, mutta meitä yhdistää myös hmsn. Hänen kätensä ovat kuin linnun jalat, kaventuneet ja sormet kippurassa. Jalkaterät ovat niin huonot, ettei hän pysty kävelemään ollenkaan ilman tukevia erityisjalkineita ja niiden kanssakin huonosti. Muutama vuosi sitten yksi varvas tulehtui pahasti eikä parantunut, vaan se piti lopulta amputoida. Jaloissa on ollut monta muutakin vaivaa, ja antibioottikuureja on syöty tusinoittain tulehdusten taltuttamiseksi ja haavojen hoitamiseksi.

Isä on tehnyt ikänsä raskaita fyysisiä töitä, jotka ovat varmasti vaikuttaneet hänen käsiinsä ja jalkoihinsa. Mutta hän on myös perussuuomalainen äijä, joka ei ole juuri nähnyt vaivaa itsensä hoitamiseksi ja joka ei ole mennyt lääkäriin ennen kuin viimeisessä hädässä esimerkiksi tuon tulehtuneen varpaansa kanssa.

Minä näen isässä hmsn:n kannalta pelottavan esimerkin siitä, mitä voi pahimmillaan tapahtua (tosin vielä huonomminkin olisi voinut käydä, jos varpaan sijasta koko jalka olisi jouduttu amputoimaan). Mutkan kautta saan tästä motivaatiota pitää itsestäni ja kunnostani huolta parhaani mukaan. Myös kirurgi korosti ensimmäisen leikkauksen jälkeen, että puolet lopputuloksesta riippuu minusta - miten hoidan ja kuntoutan leikattua jalkaa.